Se tapahtui niin nopeasti, että edes selostajat eivät huomanneet sitä. Yhtenä hetkenä Kalle Rovanperä kiisi ek 11:n soralla täydessä rallin hallinnassa. Seuraavaksi hänen autonsa alkoi ryömimään ja pysähtyi vain muutaman metrin päähän ajanottoportista. Yleisö haukkoi henkeään. Mekaanikot hyppäsivät radioiden ääreen. Selostajat alkoivat suusta sanaa, jota kaikki rallimaailmassa pelkäävät.

“Moottorivika.”

Oletus oli välitön, lähes automaattinen. Kyseessä oli kuitenkin rallin aloittaminen. Jos huippuauto pysähtyy äkisti törmäämättä, syynä on yleensä moottori. Mutta jokin tuntui olevan pielessä. Auto ei ollut pitänyt tavanomaisia ​​peräänantavia ääniä. Ei savua, ei kolinaa, ei dramaattisia liekkejä. Vain… hiljaisuus.

Kun Kalle astui ulos, hän näytti hämmentyneeltä – mutta ei paniikissa. Hänen apukuljettajansa tarkkaili jo jotakin ohjaamossa. Mutta vasta 15 minuuttia myöhemmin, kun lähellä ollut kuvausryhmä viimein lähestyi Rovanperää, mysteeri ratkesi.

Hän pysähtyi, katsoi alas hansikkaitaan ja sanoi sitten huolettomasti viisi sanaa, jotka kääntäisivät koko ralliyhteisön ylösalaisin:

“Se ei oikeastaan ​​ollut moottori.”

Seurasi spekulaatioiden myrsky, suljettujen ovien takana pidetyt tiimikokoukset ja omituinen käänne, johon kukaan – ei edes FIA – ollut varautunut.

Koska kävi ilmi, että Kalle Rovanperä ei pysähtynyt pelkästään mekaanisen vian takia.

Hän pysähtyi jonkin paljon inhimillisemmän. Ja paljon paljastavamman.

Sytytyskatkos, jota ei ollutkaan: Mitä todella tapahtui 11. etapilla

Toyotan insinöörit olivat jo valmistautumassa pahimpaan. Jos Yarisin moottori olisi hajonnut, se olisi ollut merkittävä takaisku jo ennestään tiukassa WRC-mestaruussarjassa. Mutta kun auto hinattiin takaisin ja diagnostiikka aloitettiin, tapahtui jotain outoa.

Kaikki tarkastettu.

Öljynpaine? Normaali. Lämpötila? Hyvä. Akku? Täyteen ladattu. Ei palaneita tiivisteitä. Ei moottorinohjausyksikön vikaa.

Sitten tuli Kallen käsinkirjoitettu raportti, joka oli annettu pääinsinöörille taitellulla kostealla vihkopaperilla. Lyhyt. Tylsä. Ja täysin odottamaton.

Toyota-tiimiä lähellä olevien lähteiden mukaan siinä luki:

“Auto pysäytti itsensä tahallaan. Ei mekaaninen vika. Ongelma rytminuuteissa.”

Huone kuulemma hiljeni.

Nuotit? Ei voi pitää paikkaansa. Et pysähdy rallissa nuottien takia. Pahimmassa tapauksessa improvisoit. Arvailet. Peräännyt. Mutta et vain pysähdy.

Ellet sitten tiedä, että eteenpäin siirtyminen voi tarkoittaa jotain paljon pahempaa kuin keskeytys.

Kun Rovanperältä kysyttiin uudelleen jälkihaastattelussa, miksi hän pysähtyi, hän piti kiinni aiemmasta lauseestaan, mutta lisäsi hieman lisää:

”Ei se oikeastaan ​​ollut moottori… En luottanut kuulemaani. Ja rallissa, kun et luota, pysähdyt.”

Hän ei puhunut apukuljettajastaan. Hän puhui itsestään.

Eikä tuolloin kukaan tiennyt, että Kalle Rovanperä oli tehnyt sekunnin murto-osan päätöksen uhrata rallin – ei siksi, että hänen autonsa olisi ollut rikki, vaan koska hän ei luottanut omaan järkeensä.

Hiljainen taistelu keskittymistä vastaan

 Rallin MM-sarjan vauhdikkaassa maailmassa kaikki liikkuu nopeammin kuin ihmisaivot ovat tottuneet siihen. Kuljettajat eivät ainoastaan ​​reagoi maastoon 120 mailin tuntinopeudella, vaan he samanaikaisesti dekoodaavat apukuljettajan koodattua kieltä, säätävät jarrujen tehoa, siirtävät painopistettä, skannaavat telemetriaa ja pitävät auton hengissä mudassa, sorassa, jäällä ja asfaltilla.

Joten kun keskittyminen herpaantuu – vaikkapa vain yhdeksi tai kahdeksi sekunniksi – se ei ole vain vaarallista. Se on kohtalokasta.

Toyotan kuljettajakoulutusohjelman lähteiden mukaan Kalle Rovanperä on keskustellut kahden kesken niin sanotuista “äkkimäisistä tyhjistä hetkistä” – lyhyistä tilanhahmotuskyvyn katkoksista, jotka tulevat varoittamatta, erityisesti stressaavissa tilanteissa.

Sitä ei tapahdu usein. Mutta se tapahtui vaiheessa 11.

”Murkka oli suorassa vasemmalla harjalla; kuulin sen, mutta en nähnyt sitä. Ja silloin tiesin, että minun oli pakko pysähtyä”, Rovanperä myönsi myöhemmin läheiselle uskotulle.

Ulkomaailmalle se näytti mekaaniselta vialta. Mutta todellisuudessa se oli henkinen varoitusmerkki – hetki, jolloin Kalle tiesi, että hänen yhteytensä tiehen, nuotteihin ja vaistoon, joka yleensä ohjaa jokaista käännöstä, oli hetkeksi kadonnut.

Ja sen sijaan, että hän olisi ottanut riskin joutua kovavauhtiseen kolariin, hän teki sen, mitä lähes kukaan rallikuljettaja ei tekisi:

Hän päätti lopettaa.

Vapaaehtoisesti. Livenä lavalla. Johtaessani.

Koska sillä hetkellä Kalle Rovanperä luotti itseensä enemmän kuin autoon.

Ja se on asia, jonka harva kuljettaja myöntäisi.

Miksi FIA ei ollut varautunut tähän

Muutaman tunnin kuluessa paljastuksesta FIA:n lääketieteellinen toimikunta otti yhteyttä Toyotan johtoon. Ei kurinpidollisista syistä – vaan pelkästä hämmennyksestä.

Mikään sääntö ei estä kuljettajaa pysähtymästä, jos hän tuntee itsensä henkisesti kykenemättömäksi jatkamaan. Mutta tästä ei ole myöskään ennakkotapausta . Ja huippuluokan moottoriurheilussa, jossa henkistä sitkeyttä käytetään kuin haarniskaa, kukaan ei puhu kognitiivisesta väsymyksestä tai psykologisesta epäröinnistä.

Silti tässä oli hallitseva WRC-mestari, joka myönsi avoimesti, ettei “tuntenut oloaan oikeaksi” ja valitsi turvallisuuden nopeuden sijaan.

FIA on sittemmin vahvistanut alkavansa tutkia uusia kuljettajien psykologisen terveyden ohjeita , erityisesti ralliurheilun jatkuvasti venyttäessä keskittymis- ja päätöksentekokykyä stressin alla.

Samaan aikaan fanit ovat jakautuneet.

Jotkut ylistivät Rovanperää rohkeana, kypsänä ja vallankumouksellisena. Toiset syyttivät häntä pehmeydestä sanoen: ”Vanha sukupolvi ei olisi koskaan pysähtynyt, ellei pyörät olisi puuttuneet.”

Mutta ehkä se onkin koko jutun pointti.

Kalle Rovanperä isn’t the old generation.

Hän on jotain uutta.

Jotain erilaista.

Jotain inhimillistä.

Ja hänen hiljaiset viisi sanaansa – ”Se ei oikeastaan ​​ollut moottori” – saattavat olla tärkein asia, mitä koko kaudella on sanottu.

Koska ne muistuttavat meitä siitä, että jokaisen maailmanluokan kilpa-auton sisällä on hauras mieli jatkuvan piirityksen alla.

Ja joskus lopettaminen on rohkein teko, jonka mestari voi tehdä.

Mitä seuraavaksi tapahtuu: Takaiskusta lausuntoon

Rovanperän päätös on saattanut maksaa hänelle arvokkaita mestaruuspisteitä. Mutta hänen lähimmilleen tämä ei ollut takaisku.

Tämä oli lausunto.

Tallipäällikkö Jari-Matti Latvalan kerrotaan sanoneen tallille: “Se  oli johtajuutta. Se oli kokemus. Se oli luottamusta itseensä.”

Suljettujen ovien takana Toyota on jo alkanut keskustella siitä, miten erikoiskokeen purkuihin voitaisiin sisällyttää myös henkisiä palautteita, ei pelkästään mekaanisia. Useat WRC-tiimit tarkastelevat parhaillaan hiljaa omia sisäisiä protokolliaan kognitiivisen tuen osalta.

Samaan aikaan Rovanperä on kieltäytynyt mediahaastatteluista tällä viikolla.

Mutta sisäpiiriläisten mukaan hän harjoittelee kovemmin kuin koskaan. Katsoo enemmän videomateriaalia. Opiskelee muistiinpanoja. Ja valmistautuu paitsi paluuseen – myös palaamaan terävämpänä kuin ennen.

”Tämä ei tee hänestä heikompaa”, eräs kilpailijakuljettaja sanoi nimettömänä. ”Se tekee hänestä pelottavan. Koska nyt hän tietää tarkalleen, missä raja on – ja hän perääntyi juuri ajoissa.”

Tuollaista tietoisuutta ei voi opettaa.

Ja se on sellainen päätös, joka vuosien päästä saatetaan muistaa Kallen kehityksen sijaan ei päivänä, jolloin hän lopetti.

Koska vaikka maailma oletti hänen autonsa hajonneen –

Kalle Rovanperä knew the truth.

Ja hän sanoi sen yksinkertaisesti:

“Se ei oikeastaan ​​ollut moottori.”

Viisi sanaa, jotka ovat saattaneet muuttaa rallia ikuisesti.